Minä vs. Milleniaalit
”Eihän täällä ole minkäänlaisia onnistumisen edellytyksiä!” sanoi milleniaali (eli vuonna 2000 tai sen jälkeen syntynyt maailmankansalainen) saatuaan ensimmäiset ylimalkaiset ohjeet polkuautotehtaan työpistelleen. Minä seisoin hiljaa, lausuin pari voimasanaa oman pääni sisällä ja ryhdyin töihin. Kyllä minä sen polkuauton omalta osaltani kasasin. Vaikka se kesti liian pitkän tovin ja siinä oli lopputarkastuksessa vääriä osia. Lopputulos oli siis yhtä kelvoton kuin tilanteessa, jossa olisin jättänyt epäonnistumiseen johtavan työn tekemättä ja sen sijaan vaikka somettanut/tubettanut.
Olkoonkin, että edellinen esimerkki oli simulaatiosta, sekä minä että milleniaali olemme oman elämämme tositarinoita ja toimimme tavoillamme myös simulaation ulkopuolella. Mitä pidemmälle tätä miettii, sitä paremmin tajuaa, että meitä molempia tarvitaan. Ainakin hevosalalla. Jos olisin nykyiselle työpisteelleni v. 2003 tullessani ollut tyypiltäni em. milleniaali, olisin ymmärtänyt nostaa kytkintä välittömästi. Tulin työntekijäksi yritykseen, jossa ensimmäiset kuukaudet hiivin postilokerolle Tappajahai-elokuvan tunnari päässäni soiden. Maksukehotuksia ja ulosottomääräyksiä oli vinot pinot enkä saanut ostettua hevosille rehuja kuin käteisellä ja äitini tutuilta.
Mutta koska olen jäärä, jäin. Ja maksoin kaikki työnantajani rästilaskut sillä samalla rahalla, jolla itse perustamani yritys osti edellisen yrityksen toiminnan. Olisihan se rouheaa kertoa, että tästä alkoi menestys ja toisiaan seuraavat onnistumiset. En kerro, koska en oikein osaa enkä ainakaan halua valehdella. Tänäänkin, kesän 2019 korvalla etsin niitä onnistumisen edellytyksiä kääntäen kiviä ja kantoja niin omalta kuin naapurinkin tontilta.
Minulla, jäärällä, on paljon opittavaa milleniaalilta. Eihän työntekijän ole mitenkään järkevää saati sitten motivoivaa tehdä työtä, joka on jo lähtökohtaisesti tuomittu epäonnistumaan. Minä olen ratsastuksenopettaja. Jossain nanosekunnin kestävässä hetkessä varsin hyväkin sellainen. Minä luon asiakkaalleni edellytykset onnistumiseen. Vai luuletteko, että laitan oppilaani hyppäämään hänen kokemustasoonsa nähden liian suuren esteradan vieläpä näyttämättä ratapiirustusta? Ja mikäli hän jäi radan jälkeen eloon, kerronko, että olisi sittenkin ollut parempi, että olisit mennyt vain kouluohjelman, ne esteet oli siellä vain rekvisiittana. Voit hymyillä vinosti tai vaikkapa ääneen, mutta vertauskuvallisesti vastaaviin setteihin on törmätty työelämässä, myös tällä jalolla alalla.
Tuliaisia tehtaalta
Tutustuin siis Lean-filosofiaan käytännössä nerokkaasti laaditussa polkuautotehdas-simulaatiossa Herran vuonna 2018. Vai oliko se 2017. Mutta kuitenkin. Siellä minullekin valkeni melko nopeasti, että jos
1) työpisteellä on epämääräinen/puutteellinen työohje tai
2) ylimääräisiä/vääränlaisia/viallisia työkaluja ja härpättimiä, vaikeutuvat edellytykset onnistumiselle melko paljon.
Tehtaalla laadimme yksityiskohtaiset työohjeet jokaiselle työpisteelle ja siivosimme työpisteeltä kaiken ylimääräisen yhteen hyllyyn. Hyllystä toiset työpisteet saivat sitten hakea mahdollisesti muualla tarvittavaa tavaraa. Yksinkertaista ja siksi nerokasta. Ensimmäinen oppi on melko hyvin työn alla omalla tallillani (työohjeet). Jälkimmäinen ontuu edelleen pahasti, koska:
A) Mistään ei ole löytynyt niin suurta tyhjää hyllyä/tilaa, johon ne ylimääräiset härpättimet mahtuisivat. Vaatisivat vähintään merikontin, mieluiten kuitenkin teollisuushallin.
B) Työpisteiden rajat on ollut melko vaikea määrittää, koska esimerkiksi hevosen karsinan lähettyvillä tapahtuvat muun muassa prosessit nimeltä loimitus, rehujen jako, tarhaus, harjaus, varustus, karsinan siivous, juomakuppien pesu ja muu hevoseläimen pussailu ja paijaaminen. Kahta viimeksi mainittua lukuun ottamatta kaikkiin tarvitaan omat välineensä.
C) Olen kokenut ahdistusta, alkavaa hyperventilaatiota ja keskisuurta pahoinvointia tajutessani, kuinka paljon sitä ylimääräistä tavaraa olikaan vuosien varrella kertynyt.
Kumpi ensin, järjestys vai siisteys?
Tätä kysyi minulta konsulttimme. Osasin vastata oikein. Luultavasti vahingossa, mutta myös edellä mainitun aiheen kanssa painittuani. Jos asioille ei ole paikkoja eli järjestystä, ei ne voi olla siististi. Tai ehkä ne päällimmäiset voi, mutta sillä on seurauksensa. Muutama esimerkki aiheesta nimimerkillä kokemusta asiasta:
1) Työntekijäni reklamoivat, ettei opetushevosille ole riittävästi ulkoloimia. Hämmästelin tilannetta, koska ensinnäkin olin viimeisten parin vuoden sisällä tilannut niitä keskikokoisen määrän, ja toisekseen opetushevostemme määrä oli vähentynyt saman ajan sisällä. Tilasin silti lisää. Tilauksen saavuttua ohjeistin järjestämään loimilaatikot uudelleen. Ja samalla löytyi käytössä olevien loimien alta paketissa olevia edellisten tilausten ulkoloimia…
2) Ihastuttavat harjoittelijani olivat omatoimisesti virittäneet loimet satulahuoneeseen laatikoihin käyttötarkoituksen (ulkoloimi, sisäloimi…) mukaisesti. Eivät olleet ymmärtäneet minun rumia jeesusteippilappujani, joissa luki vain esim. 155 ja näin nimetystä laatikosta löytyi kaikenlaatuisia loimia sulavasti ”sekaisin”. Käyttötarkoituksen mukaan lajiteltuina ne toki näyttivät siisteille ja ihastuttaville. Ja sitten tulin minä etsimään klinikalle lähtevälle hevoselle puhdasta fleeceloimea mukaan (sen oma fleeceloimi oli toki karsinan ovessa viikattuna, mutta se haisi kuolemalle ja näytti ruskealle, vaikka oli sininen). Viides käteeni osunut fleeceloimi oli sopivan kokoinen. Viikkasin väärän kokoiset loimet takaisin hyllyyn. Meinasi mennä hermo. Ja loppua aika.
Tarinan opetus osaltamme oli se, että meidän tallin kokoluokassa (vähintään tusina ”omaa” hallittavaa hevoseläintä) loimien säilytys koon
mukaisesti vaan toimii paremmin. Se 155 siinä jeesusteippilapussa tarkoitti sitä loimen kokoa. Ja minä en ollut ohjeistanut harjoittelijoitani riittävän selvästi. Nyt loimet ovat taas kokojärjestyksessä. Visuaalisuuden riemuvoitto tämä säilytysjärjestelmä ei ole, mutta kukkiihan se perunakin.
Piirsin seinään, tussilla.
Ja olin ylpeä itsestäni. Viitaten edellä kerrottuihin tositarinoihin loimien etsinnästä, keksin kuningasidean. Piirsin permanent–tussilla satulahuoneen laatikoiden väliin pitkän viivoittimen. Siitä tuli vähän ruma. Mutta minä tykkään siitä. Sillä voi mitata kuolaimen, satulavyön ja loimen pituuden. Ja sitten ne edellä mainitut välineet voi laittaa kokojärjestykseen omiin hyllyihinsä. Eikä tätä viivoitinta kukaan pihistää, ellei käytä sorkkarautaa tai hiomapaperia.
Suosittelen koon mukaan säilyttämistä, jos hallinnassa on useampi erikokoinen hevoseläin. Uskon myös, ettei tällainen kestoviivoitin suoranaisesti haittaa yksityistallinkaan satulahuoneessa. Voi olla kuitenkin parempi, että sen piirtää seinään joku muu kuin minä, mikäli tykkää visuaalisesti esteettisemmästä mallista tallinsa sisustuksessa. Yhtä kaikki, onnistumisen edellytyksiä voi lisätä monella tavalla. Ja väitän, että parhaat tavat ovat monesti hyvin pieniä ja yksinkertaisia.
Lista luomistyöhön
Koska listat ovat nykyään muodikkaita. Ja kukapa ei hyötyisi esim. viidestä vinkistä kohti toimivampaa parisuhdetta, jossa lukee mm. että
puhukaa toisillenne ym. ympäripyöreää ja itsestään selvää? Silti, lista, koska minä voin:
1. Luo systeemi – vaikka huonokin, kunhan on systeemi (seitinohuita vinkkejä systeemin luomiseen edellisissä postauksissa, kuten https://hyvanpuoleiset.fi/prosessien-hyokkays-vol-1/ ja https://hyvanpuoleiset.fi/pienina-palasina/ )
2. Eliminoi virheen tekemisen mahdollisuudet – ainakin ne, joihin voit helposti vaikuttaa
3. Keep it simple – älä väheksy pieniäkään ideoita yksinkertaisemmasta ja toimivammasta tavasta.
4. Poista turhat toimet ja tavarat – edes pikkuhiljaa, jos et onnistu siinä kerralla, en minäkään onnistunut.
Tarina hamstereista
Vai luulitko, etten palaa otsikossa mainitsemaani voimaeläimeen? Luulen, että paras tapa luoda onnistumisen edellytyksiä ja poistaa virheiden
teon mahdollisuuksia on hommata se ”hylly”, johon kaikki turhat tavarat siirretään työpisteiltä. En ole tähän pystynyt itse. Meillä tätä
jätehuoltoa ja järjestyksen ja siisteyden luomista on tehty pikkuhiljaa. Ja välillä tuskastuttu niin maan peijoonisti. Tallimme on valmistunut
vuonna 1997. Itse olen ollut pelipaikoilla vuodesta 2003. Tänä aikana tiloja ja systeemejä on remontoitu ja säädetty sieltä ja täältä ja sen seitsemään kertaan. Ja aina on jäänyt jotain, mitä voi tarvita vielä joskus.
Koska hamsterit. Eli minä ja mieheni, joka nyt sattuu myös olemaan pitkäaikaisin työntekijäni. Luultavasti joudumme turvautumaan terapiaan päästäksemme lopullisesti eroon hamstrauksen tarpeestamme. Vai perustetaanko vertaistukiryhmä? Tai tulisiko edes joku kertomaan, miksi
meillä on vieläkin kuivaushuoneen välikaton päällä jotain todella epämääräisiä harjakoneen harjaksia jemmassa. En ole koskaan nähnyt sitä
harjakonetta, mutta saattaahan niitä vielä johonkin joskus tarvita…
Yksi asia, jota ei kannata hamstrata – vai kannattaako?
Siksi vain yksi, että minulla ei ole kokemusta vielä muista. Korostan sanaa vielä. Kunhan kehityn ihmisenä riittävästi, aioin päästää irti
monesta muustakin. Yhden epähamstrattavan olen jo oppinut, ja uskon, että se on se tärkein. Ja sen nimi on hevonen hevostalousyrityksessä.
Voisin kirjoittaa tästä vaikka kirjan. Nyt jätän tämän vain tähän, ja lisäksi totean, että mikäli hevostalousyrityksen tuotto menee yli
sataprosenttisesti välillisesti tai välittömästi hevoseen, ei ole hevosyritystä. On hevosharrastus. Eli jos olet harrastaja, tämä ei
koske sinua. Vain sinä, arvoisa harrastaja, olet minun työnantajani ja paras asiakkaani, ja sinä saat hamstrata hevosia. Minä en.
Hyvä kirjoitus, taas! Ja olipa hyvä että puhdas loimi lopulta löytyi. Sen(kin) etsiminen kiireessä muistutti sekä siisteyttä tärkeämmän järjestyksen että opastamisen tärkeydestä.
Suurkiitos kannustuksesta! Jos järjestys tulee ennen siisteyttä, niin sitä vielä mietin, että tuleekohan laki ennen järjestystä? =)
t: Tiina ihan ite